MuRrilaiset Tihisen töltillä
Kauniina sunnuntaiaamuna kahdeksan vaihtelunnälkäistä Murrilaista kohtasi sovitusti paikallisen huoltamon edessä ja suuntasi matkavastaavan täsmäohjeistuksen kera kohti Paltamon upeita maisemia. Matka sujui, kuinkas muuten, kuin ratsastuksesta ja hevosista jutellen. Loppusuoran sorapätkällä testattiin vähän kuskin reagointikykyäkin ja ”toyotan” jarruja..
Saavuimme Hóll-tallin pihalle, jossa kymmenen suloista issikkaa odotteli jo ulkona puomissa. ”Nuin pikkusia!” ensimmäistä kertaa mukana olevat päivittelivät. Sitkeät, raskaita taakkoja kantamaan tottuneet issikat ovat kuitenkin varmajalkaisia ratsuja ja painorajakin häilyy vasta sadan kilon kieppeillä. Islanninhevonen on paitsi yksi maailman vanhimmista hevosroduista, myös pysynyt puhdasrotuisena Islannin hevostenvientikiellon ansiosta.
Siinäpä sitten alettiin harjata ja satuloida ratsujamme. Issikkavarusteet saivat kokeneenkin tuntiratsastajan hämilleen. Päitset jätetään suitsien alle, riimunarut kaulalle, rungottomat satulat selkään ja vesipullot sekä tarvittavat satulalaukut paikoilleen. Sitten ratsujen jako ja eiku ratsaille!
Koko komea kymmenen ratsukon jono oli valmis ja lähdimme kohti metsämaastoja. Rauhaisan alkumatkan aikana ehdimme ihmetellä suopursuruosteen valtaamia havunoksia ja maiseman huikeita korkeuseroja. Varmat pikkuratsumme kävelivät reitillä kuin olisivat siellä syntyneet, jokainen mutka ja oksa tuntui olevan heille tuttu.
Oli aika siirtyä issikoiden omaa askellajiin, tölttiin. ”Lyhyet ohjat, tiivis istunta, puristakaa polvilla” kuului ohjeet johtoratsumme selästä. ”Onko tämä nyt sitä?” kuului jonosta ja hersyvä iloinen nauru kuului edestäni, kun ratsastajat nauttivat uudesta kokemuksesta. Tihisen töltti tuntui olevan hieman hakusassa.. Vaikka olin ”jo” toisella vaelluksellani aluksi oli vaikea erottaa tölttiä ravista, sillä issikan raviaskelluskin tuntui kovin tasaiselta. Matkan edetessä töltin tasaisuus vei kuitenkin mennessään.
Jotain oli tekeillä! Retkemme varjojohtaja Sisu-koira alkoi haukkuen komentaa koko jonoa kiihdyttämään vauhtiaan. Issikat alkoivat elää jalkojemme välissä. ” Ja sitten laukataan!” Ohjat löysälle ja menoksi. Siinä issikat antoivat mitä kavioista lähti ja ratsastajat nauttivat pienten hevosten varmasta vauhdista täysin rinnoin.
Toista tuntia ratsastettuamme ja pitkiä ylämäkiä noustuamme saavuimme upealle taukopaikalle. Hevoset sidottiin puihin riimunaruilla, jotka kätevästi olivat kulkeneet mukanamme ja ihailimme näkemäämme. Kymmeniä metrejä alempana puiden lomassa siinsi sininen järvi ja mättäät olivat täynnä mustikoita. Suut mustina nautimme metsän antimista, eväsleivistä, kahveista, maisemista ja tietenkin upeista ystävistämme; hevosista, toisiamme unohtamatta.
Massut tyytyväisinä ja yhteiskuvat kameroissa siirryimme hevosten juottopaikalle. Hevosten juotua oli aika lähteä paluumatkalle. Laukkapätkät kiihtyivät, hevosia kehotettiin jo ohituksiin joka issikkavaelluksella on täysin sallittua ja mahdollista. Meno oli reipasta ja mutkatkin vedettiin suoriksi. Hieman rauhallisemmat ratsut -tai ratsastajat- seurasivat omaa vauhtiaan mutkan takana tai saivat paluumatkasta uutta puhtia kavioihinsa.
Retken epämiellyttävä tuokio oli tiellemme erehtynyt pieni kyykäärme, joka kiihtyi kiemurtelemaan hädissään hevosjonon sitä varovasti ohittaessa. Loppumatka kuljettiin sitten polkuja ja pieniä ”aarniometsäteitä” pitkin, ihailtiin viinihaperoiden ja mustikoiden määrää ja suunniteltiin lisäkättä jolla poimia ne kaikki omaan koriin hevosen selästä laskeutumatta. Melkein neljän tunnin vaellus saapui kotitallin pihaan kaikin puolin rentoutuneita ja iloisia ratsastajia mukanaan.
Pienet sitkeät hevoset saivat suihkun ja pääsivät tarhaan piehtaroimaan työnjäljet ihonsa muistista. Tihisen töltti oli rentouttava, upea vaelluskokemus. Harmikseni en vain muistanut kysyä mistä tämä vaellus oli saanut magean nimensä. Nooh.. ompahan taas yksi syy lisää palata vaeltelemaan Paltamon maisemiin ihanilla pienillä Islannin hevosilla.
Teksti: Jaana Tihinen
< Kuvia
< Takaisin arkistoon
